Uusi identiteettimme Kristuksessa

Martti Luther kutsui kristittyjä "samanaikaisiksi syntisiksi ja pyhiksi". Hän kirjoitti tämän termin alun perin latinaksi simul iustus et peccator. Simul tarkoittaa "samaan aikaan", iustus tarkoittaa "oikeudenmukaista", et tarkoittaa "ja" ja peccator tarkoittaa "syntistä". Kirjaimellisesti otettuna se tarkoittaa, että elämme sekä syntisyydessä että synnittömyydessä samaan aikaan. Lutherin motto olisi silloin ristiriitainen. Mutta hän puhui vertauskuvallisesti, haluten käsitellä paradoksia, että Jumalan valtakunnassa maan päällä emme ole koskaan täysin vapaita syntisistä vaikutuksista. Vaikka olemmekin sovitetut Jumalan (pyhien) kanssa, emme elä täydellistä Kristuksen kaltaista elämää (syntiset). Tätä sanontaa muotoillessaan Luther käytti toisinaan apostoli Paavalin kieltä osoittaakseen, että evankeliumin sydän on kaksinkertainen. Ensinnäkin syntimme luetaan Jeesukselle ja meille hänen vanhurskaudelleen. Tämä syytteen oikeudellinen ammattikieltä mahdollistaa sen, että ilmaistaan, mikä on laillisesti ja siten todellisuudessa totta, vaikka se ei näkyisikään sen henkilön elämässä, jota se koskee. Luther sanoi myös, että paitsi Kristus itse, hänen vanhurskautensa ei koskaan tule meidän omaksemme (hallinnassamme). Se on lahja, joka on meidän vain, kun otamme sen Häneltä. Me saamme tämän lahjan olemalla yhdessä lahjan antajan kanssa, koska viime kädessä antaja on lahja. Jeesus on meidän vanhurskautemme! Lutherilla oli tietysti paljon muutakin sanottavaa kristinuskon elämästä kuin tämä yksi lause. Vaikka olemme samaa mieltä suurimmasta osasta lausetta, on näkökohtia, joista olemme eri mieltä. J. de Waal Drydenin kritiikki artikkelissa The Journal of the Study of Paul and His Letters ilmaisee asian näin (kiitän hyvää ystävääni John Kosseya, että hän lähetti minulle nämä rivit):

[Lutherin] sanonta auttaa tiivistämään periaatteen, jonka mukaan vanhurskautettu syntinen julistetaan vanhurskaaksi Kristuksen "vieraan" vanhurskauden eikä yksilön oman sisimmässään olevan vanhurskauden kautta. Tämä sanonta ei auta, kun sitä pidetään - tietoisesti tai tiedostamatta - (kristillisen elämän) pyhittämisen perustana. Ongelma tässä piilee kristityn jatkuvassa tunnistamisessa "syntiseksi". Substantiivi peccator ilmaisee muutakin kuin vääristyneen moraalisen tahdon tai taipumuksen kiellettyihin tekoihin, vaan määrittelee kristityn olemisopin. Kristitty on syntinen paitsi toiminnassaan, myös luonteeltaan.Psykologisesti Lutherin sanonta lieventää moraalista syyllisyyttä, mutta jatkaa häpeää. Itsestään selittävä kuva vanhurskautetusta syntistä, vaikka myös avoimesti julistaa anteeksiantoa, heikentää juuri tätä anteeksiantoa, kun se esittää käsityksen itsestä syvästi syntisenä olentona, koska se sulkee kategorisesti pois Kristuksen muuttavan elementin. Kristityllä olisi silloin sairas itseymmärrys, jota yleinen käytäntö vahvistaa ja siten esittää tämän ymmärryksen kristillisenä hyveenä. Tällä tavalla ruokitaan häpeää ja itseinhoa. ("Revisiting Romans 7: Law, Self, Spirit", JSPL (2015), 148-149)

Hyväksy uusi identiteettimme Kristuksessa

Kuten Dryden sanoo, Jumala "kohottaa syntisen korkeammalle asemalle". Yhdessä ja yhteydessä Jumalan, Kristuksen ja Hengen kanssa olemme "uusi luomus" (2. korinttilaisille 5,17) ja muuttuneet niin, että voimme "osallistua" "jumalalliseen luontoon" (2. Pietari 1,4). Emme ole enää syntisiä ihmisiä, jotka kaipaavat vapautumista syntisestä luonnostaan. Päinvastoin, me olemme Jumalan adoptoituja, rakkaita, sovitettuja lapsia, jotka on tehty Kristuksen kuvaksi. Ajatuksemme Jeesuksesta ja itsestämme muuttuu radikaalisti, kun hyväksymme uuden identiteettimme todellisuuden Kristuksessa. Ymmärrämme, että se ei ole meidän, koska olemme, vaan Kristuksen takia. Se ei ole meidän uskomme takia (joka on aina epätäydellinen), vaan Jeesuksen uskon kautta. Huomaa, kuinka Paavali tiivistää tämän kirjeessään Galatian seurakunnalle:

Minä elän, mutta nyt en minä, vaan Kristus elää minussa. Sillä mitä nyt elän lihassa, sen elän uskossa Jumalan Poikaan, joka rakasti minua ja antoi itsensä minun edestäni (Galatalaisille) 2,20).

Paavali ymmärsi Jeesuksen sekä pelastavan uskon subjektina että kohteena. Subjektina hän on aktiivinen välittäjä, armon tekijä. Objektina hän vastaa yhtenä meistä täydellisellä uskolla, tehden sen puolestamme ja meidän puolestamme. Hänen uskonsa ja uskollisuutensa, ei meidän, antaa meille uuden identiteettimme ja tekee meistä oikeudenmukaisia ​​hänessä. Kuten totesin viikkoraportissani muutama viikko sitten, pelastaessaan meidät Jumala ei puhdista liiveämme ja jätä meitä sitten omien ponnistelujemme varaan seurata Kristusta. Päinvastoin, armosta hän antaa meille mahdollisuuden osallistua iloisesti siihen, mitä hän on tehnyt meissä ja meidän kauttamme. Armo, näethän, on enemmän kuin vain pilkku taivaallisen Isämme silmissä. Se tulee Isältämme, joka valitsi meidät, joka antaa meille lahjoja ja lupauksia täydellisestä pelastuksesta Kristuksessa, mukaan lukien vanhurskauttamisen, pyhityksen ja kirkastamisen (1. korinttilaisille 1,30). Me koemme jokaisen näistä pelastuksemme puolista armon kautta, yhteydessä Jeesukseen, Hengen kautta, joka on annettu meille adoptoituina, rakkaina Jumalan lapsina, joita me todella olemme.

Ajatteleminen Jumalan armosta tällä tavalla muuttaa lopulta näkemyksemme kaikesta. Esimerkiksi: Tavallisessa päivittäisessä rutiinissani saatan ajatella sitä, mihin juuri piirsin Jeesuksen. Kun mietin elämääni Kristuksen identiteettini näkökulmasta, ajatteluni siirtyy ymmärrykseen, että tämä ei ole asia, johon en halua vetää Jeesusta, vaan että minut on kutsuttu seuraamaan Häntä ja tekemään mitä Hän tekee. Tämä ajattelumme muutos on juuri sitä, mitä armon ja Jeesuksen tuntemisen kasvussa on kyse. Kun lähentymme hänen kanssaan, jaamme enemmän hänen tekemisistään. Tämä on Kristuksessa pysymisen käsite, josta Herramme puhuu Johanneksen 15:ssä. Paavali kutsuu sitä "piilossa" Kristuksessa (kolossalaiskirje 3,3). Mielestäni ei ole parempaa paikkaa piiloutua, koska Kristuksessa ei ole muuta kuin hyvyys. Paavali ymmärsi, että elämän päämäärä on olla Kristuksessa. Jeesuksessa pysyminen tuo meissä itsevarman arvon ja tarkoituksen, jonka Luojamme on meille alusta alkaen suunnitellut. Tämä identiteetti vapauttaa meidät elämään vapaudessa Jumalan anteeksiannosta emmekä enää heikentävässä häpeässä ja syyllisyydessä. Se myös vapauttaa meidät elämään sen varman tiedon kanssa, että Jumala muuttaa meidät sisältä käsin Hengen kautta. Tämä on todellisuus siitä, keitä me todella olemme Kristuksessa armosta.

Tulkita ja tulkita väärin Jumalan armon luonnetta

Valitettavasti monet ihmiset tulkitsevat väärin Jumalan armon luonteen ja näkevät sen vapaana synniksi (tämä on antinomianismin vika). Paradoksaalisesti tämä virhe tapahtuu enimmäkseen silloin, kun ihmiset haluavat sitoa armon ja armoon perustuvan suhteen Jumalaan oikeudelliseksi rakenteeksi (tämä on laillisuuden virhe). Tässä laillisessa kehyksessä armo ymmärretään usein väärin Jumalan poikkeuksena sääntöön. Armosta tulee sitten laillinen tekosyy epäjohdonmukaiselle tottelevaisuudelle. Kun armo ymmärretään tällä tavalla, raamatullinen käsitys Jumalasta rakastavana Isänä, joka nuhtelee rakkaita lapsiaan, jätetään huomiotta. Oikeudelliset teokset eivät sisällä oikeutusta, eikä armo ole poikkeus sääntöön. Tämä armon väärinkäsitys johtaa tyypillisesti liberaaleihin, rakenteettomiin elämäntapoihin, jotka ovat ristiriidassa armoon perustuvan ja evankeliumielämän kanssa, jonka Jeesus jakaa kanssamme Pyhän Hengen kautta.

Muutettu armosta

Tämä armon valitettava väärinkäsitys (ja sen väärät johtopäätökset kristillisestä elämästä) voi rauhoittaa syyllistä omaatuntoa, mutta se tahattomasti kaipaa muutoksen armoa - Jumalan rakkautta sydämessämme, joka voi muuttaa meidät sisältä Hengen kautta. Tämän totuuden kaipaaminen johtaa lopulta pelkoon juurtuneeseen syyllisyyteen. Omasta kokemuksestani puhuen voin sanoa, että pelkoon ja häpeään perustuva elämä on huono vaihtoehto armossa perustetulle elämälle. Sillä tämä on elämä, jota ohjaa muuttuva Jumalan rakkaus, joka vanhurskauttaa ja pyhittää meidät Kristuksen kanssa tekemämme liiton kautta Hengen voiman kautta. Huomaa, mitä Paavali sanoi Tiitukselle:

Koska Jumalan parantava armo on ilmestynyt kaikille ihmisille ja kurittaa meitä niin, että hylkäämme jumalattoman luonnon ja maalliset halut ja elämme tässä maailmassa järkevästi, oikeudenmukaisesti ja hurskaasti. (Titus 2,11-12)

Jumala ei pelastanut meitä vain jättääkseen meidät yksin häpeäksi, epävarmuudeksi ja syntisiksi ja tuhoisiksi elämäntavoiksi. Hän on pelastanut meidät armosta, että me elämme hänen vanhurskautensa. Armo tarkoittaa, että Jumala ei koskaan anna meille mitään. Hän antaa meille edelleen lahjan, joka jaetaan yhdessä Pojan ja Isän kanssa, ja pystymme kantamaan Pyhän Hengen sisällä. Hän muutti meidät yhä enemmän Kristukseen. Armo on juuri se, mitä meidän suhteemme Jumalaan on.

Kristuksessa olemme ja olemme aina taivaallisen Isämme rakkaita lapsia. Kaikki hän pyytää meitä kasvamaan armossa ja tuntemaan hänen tietonsa. Me kasvamme armossa oppimalla luottaa Häneen läpi ja läpi, ja me kasvamme Hänen tietämyksessään seuraamalla Häntä ja viettämällä aikaa Hänen kanssaan. Jumala ei vain anteeksi meille armosta, kun elämme elämässämme kuuliaisuudessa ja kunnioituksessa, vaan myös muuttaa meitä armon kautta. Suhde Jumalaan, Kristukseen ja Hengen kautta, ei kasva siihen pisteeseen, jossa me tarvitsemme vähemmän Jumalaa ja Hänen armonsa. Päinvastoin, elämämme riippuu hänestä kaikin tavoin. Hän tekee meidät uudeksi pesemällä meidät puhtaana sisältä ulospäin. Kun opimme pysymään Hänen armossaan, tutustumme Häneen paremmin, rakastamme Häntä ja Hänen tiensä kokonaan. Mitä enemmän me tunnemme ja rakastamme Häntä, sitä enemmän me koemme vapauden levätä Hänen armonsa, vapaa syyllisyydestä, pelosta ja häpeästä.

Paul summaa sen näin:
Sillä armosta te olette pelastetut uskon kautta, ette itsenne kautta: se on Jumalan lahja, ei teoista, ettei kukaan kerskaisi. Sillä me olemme hänen tekonsa, luodut Kristuksessa Jeesuksessa hyviä töitä varten, jotka Jumala on edeltäpäin valmistanut, että me niissä vaeltaisimme (Efesolaiskirje). 2,8-yksi).

Älkäämme unohtako, että Jeesuksen usko – hänen uskollisuutensa – lunastaa ja muuttaa meidät. Kuten Heprealaiskirjeen kirjoittaja muistuttaa meitä, Jeesus on uskomme aloittaja ja toteuttaja2,2).    

Joseph Tkach

Uusi identiteettimme Kristuksessa (osa 1)